Raapustan tätä paperinpalaa taskulamppuni viimeisessä kelmeässä valonsäteessä. Olen maannut tässä karsinassa ainakin kuusi tuntia hievahtamatta paikoillani. En varmaan enää edes pääsisi jaloilleni, vaikka yrittäisin. Korviani en voi sulkea, mieltäni en voi lukita, aistini ovat ylivirittyneet äärimmilleen, niin että se suorastaan sattuu. Kurkkuni on kuin autiomaa, en osaa yhtään sanoa milloin olen viimeksi juonut. Toivon, että joku joskus löytää tämän viestini ja ymmärtää. Ymmärtää, jos tämä on ymmärrettävissä. Katsokaas, tämä on jotain sellaista mitä minäkään en näihin ikävuosiini voi käsittää. Kaikki alkoi kolme päivää

*klik*

Kolme päivää aiemmin

Päivä 1

Marraskuun hämärä aamu teki hiljalleen tuloaan. Yöllä oli satanut kaatamalla, niin että hevoset olivat nukkuneet levottomasti. Ulkona tihutti edelleen. Kello tuli puoli yhdeksän ja levottomuus alkoi lisääntyä tallissa.
-Onko jotain mitä emme ole huomanneet, onko nyt joku kellojen siirto taas, Elvi haukotteli karsinassaan ja kolautti varmuuden vuoksi karsinan ovea etusellaan.
- Kyllä kellot on siirretty taas vähäksi aikaa, jotain muuta tässä nyt on.. odotellaan vaan rauhassa vähän aikaa, Kirppu rauhoitteli.

Kello tuli yhdeksän, puoli kymmenen. Hevoset alkoivat olla todella levottomia. Sade oli ulkona tauonnut, mutta harmaa pilviverho roikkui pihamaan yllä. Yhteisestä sopimuksesta hevoset päättivät, että Sissi avaa karsinat. Sillä oli omat kikkansa, joita oli sovittu käytettävän vain äärimmäisessä hätätilanteessa. Kun kello tuli kymmenen, Sissi taiteili itsensä ulos karsinastaan ja avasi myös muiden ovet.
- Jokainen hakee suulista omantunnon mukaan heinää. Mutta oikeasti, ottakaa vain se mitä tarvitsette. Emme tiedä, mitä on meneillään, joten parempi olla nyt varovainen, Pilkku huolehti.
Hevoset kävivät näykkimässä suulin paalista heinää ja menivät sitten vähitellen takaisin paikoilleen. Trasseli kurkisti tallin nurkasta pihalle. Autot olivat pihassa, samoin kaikki trailerit. Ketään ei vaan näkynyt missään. Naapurustossakin oli aivan hiljaista. Päivä ei tuntunut valkenevan millään.

Päivä kului epätietoisissa merkeissä. Hevoset kävivät tarhoissaan ja yrittivät säännöstellä heinän syöntiä. Tunnelma oli epätodellinen. Kukaan ei tullut talliin iltaan mennessä.
- Emme voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Toistaiseksi meillä on heinää ja vettä, se riittää ja pärjäämme niillä, Taavi totesi. - Ei auta mitään että lähdemme tästä kylälle. Parempi, että pysymme kaikki nyt yhdessä. Ja yritämme pitää nuorison mahdollisimman rauhallisena, Taavi lisäsi. Muut mutisivat olevansa samaa mieltä. Niinpä jäätiin odottamaan mitä tuleman pitää.

Alkuyöstä tihkusade viimein taukosi ja taivas kirkastui. Lämpötila laski alle nollan.Kuu nousi pienenä sirppinä metsän takaa. Yhtäkkiä tallin päädystä kuului vertahyytävä kiljaisu. Hevoset kavahtivat silmät pyöreinä ja sieraimet pärskien. Mikä ihme se oli?! Trasseli meni vapisevin jaloin suuliin katsomaan mistä on kyse. Pienen taskulampun keila valaisi kapean kaistaleen pihaa. Mitään liikettä pimeällä pihalla ei näkynyt. Trasseli haisteli ilmaa, pyöritteli päätään ja yritti keksiä mistä on kyse. Sitten se katsoi alas ja huomasi jäljet osin jäätyneessä maassa. Jäljet, jollaisia se ei ollut koskaan nähnyt. Ei hemmetti, joku täällä on käynyt... mutta mikä?!

- Kaverit, en tiedä mikä täällä on käynyt.. en ole nähnyt tällaisia jälkiä koskaan. Nyt on parempi, että kaikki pysyvät karsinoissaan, Trasseli sanoi hiljaisella äänellä ja lähti peruuttamaan tallin ovelta takaisin sisään. Nurkalta kuului rapinaa. Jotain vilahti ihan Trasselin turvan edestä, niin että ilmavirta sai sen turpakarvat värisemään.
- Ei hitto! Trasseli perääntyi niin että törmäsi oviaukkoon. Koko suulin oviaukko tärähteli törmäyksen voimasta. Samalla valot sammuivat.
Hevoset perääntyivät karsinoihinsa. Tallin ulko-ovi lämähti kiinni valtavalla voimalla, niin että heinänkorret vaan lentelivät lattialla.
- Mikä se on, mikä se on, lapset huutelivat kauhuissaan. Spurtti yritti rauhoitella niitä parhaansa mukaan, vaikka vapisi itsekin järkyttyneenä.
Kaikki kuuntelivat aistit äärimmillään pienintäkin risahdusta, mutta mitään ei enää kuulunut. Ovi pysyi kiinni ja pimeys oli kuin mustaa samettia. Ilmassa kuului ainoastaan hevosten kiihtynyt hengitys.
Vähitellen hevoset rauhoittuivat ja asettuivat aloilleen.  

Päivä 2

Poju havahtui viiden aikaan. Mihin, sitä se ei tiennyt, mutta se oli saman tien pää pystyssä ja haisteli ilmaa. Erikoinen haju... vähän makea ja samalla pistävä. Ei ammoniakki, eikä mikään tutun rehun haju. Aamu ei ollut vielä valjennut ja Poju näki vain karsinoiden ja niissä torkkuvien hevosten ääriviivat. Kukaan ei ollut halunnut mennä pitkälleen alkuyön tapahtumien jälkeen.. Paitsi näköjään Pilkku ja Spurtti, kun niiden siluetteja ei ikkunoita vasten näkynyt. Tai hetkinen... Poju kurkisti viereiseen karsinaan. Se oli tyhjä. Ei siellä kukaan ollut makuullaan! Nopeasti Poju kurkisti myös toiselle puolelle. Sama juttu! Myös Pilkun karsina oli tyhjä!

Muut heräsivät Pojun rääkäisyyn. Yhtäkkiä tallissa oli hirveä meteli, kun kaikki huusivat yhteen ääneen.
-Rauhoittukaa! Taavi karjaisi. - Tuo mesoaminen ei auta yhtään! Keskitytään ja mietitään, mitä on voinut tapahtua!
Vähitellen äänentaso laski ja kuului yksittäisiä köhäisyjä. Poju oli lähinnä Spurtin ja Pilkun karsinoita, joten se yritti etsiä karsinoista tai käytävältä jotain vihjettä siitä, mihin tammat olisivat hävinneet.
- En usko hetkeäkään, että ne ovat lähteneet tästä omasta aloitteestaan.. Trasseli sanoi hitaasti ja katsoi ympärilleen hämärässä tallissa. - Nimenomaan sovittiin, että pysytään yhdessä ja ne olivat täysin samaa mieltä siitä asiasta. Jokin tässä asiassa haisee ja pahasti. Trasseli muisti vielä elävästi alkuyön tapahtumat, kun joku tai jokin oli kiljunut pihalla ja ehkä se sama joku tai jokin oli viilettänyt sen turvan alta. Puistattavaa! Yöllä kiinni lämähtäneet pariovet olivat taas auki. Kukaan ei kommentoinut siitä mitään, vaikka varmasti olivat asian huomanneet. Yksi ja toinen vilkuili välillä nyt avonaisen oven suuntaan ja välillä taas kahteen tyhjään karsinaan.

Vaikka asiaa kuinka tutkittiin ja tarkasteltiin, eivät hevoset löytäneet mitään vinkkiä siitä, mihin tammat olivat kadonneet. Jälkiä ei ollut, ei mitään merkkejä, ei viestiä. Apeina hevoset kävivät suulissa syömässä heinää isosta paalista ja kaikki olivat ajatuksissaan. Tilanne ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Ihmiset olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen ja sen lisäksi nyt Pilkku ja Spurtti.

Päivä 3

Hevoset yrittivät pitää juttua yllä, jotta pysyisivät rauhallisena. Kello oli yli puolen yön ja sade rummutti taas tallin peltikattoa. Tallissa alkoi olla jo aika tukalaa, kun hevoset olivat kolmatta päivää sisällä ja tuhkanharmaat sadepilvet tuntuivat tunkeutuvan sisään saakka. Kukaan ei oikein osannut enää torkkua, viime päivien ja öiden tapahtumat ja huonosti nukutut yöt alkoivat sekoittaa kaikkien päätä.

Yhtäkkiä valot välkähtivät hetkeksi päälle ja sammuivat sitten taas. Pariovet pamahtivat kiinni niin että koko talli raikui. Heinänkorret pyörivät pitkin lattiaa ilmavirran mukana. Koko tallin läpi puhalsi niin kylmä tuulen henkäys, että Sissillä jäi lause kesken ja hevoset vapisivat yhtäkkisestä kylmästä. Muutamassa sekunnissa tunne oli ohi.
- Mikä hitto se oli.. Kirppu ehti kysyä hitaasti kun taas pamahti. Kirkas valo välkähti tallissa ja sitten oli taas aivan hiljaista ja pimeää. Taaville tuli omituinen, selkäpiitä kylmäävä olo. Hitaasti se katsoi ympärilleen, ihan kuin jo tietäen. Kirpun hahmo oli yhtäkkiä hävinnyt viereisestä karsinasta. Samoin Pojun karsina näytti tyhjältä.
-Kirppu.. Kirppu? Ei mitään vastausta. Karsina oli tyhjä ja pimeä. Vain kylmä henkäys pyörähti kuivikkeissa ja pölläytti heinänkorsia ilmaan. Ikkunan takana näkyi pilkkopimeä aamu.

Kymmenen hevosen olinpaikka on edelleen tuntematon. Niitä epäillään varastetuksi, joskin mikään tosiseikka ei tue tätä epäilystä eikä sellaisesta ole näyttöä. Hevosten liikkeistä ei ole mitään tietoa marraskuun alun jälkeen. Niitä ole yritetty myydä ainakaan julkisilla markkinoilla.

Mikkelin maalaiskunta, kaksikymmentä vuotta myöhemmin

Hevoset nauttivat tarhoissaan syyspäivän auringosta ja jutustelivat niitä näitä. Uusin tulokas, vanhempi suomenhevosruuna venytteli raukeana tarhassaan ja kysyi tarhanaapureiltaan:
- Olettekos kuulleet sitä tarinaa, jossa kymmenen hevosta katosi eräänä marraskuun viikonloppuna?
Tarhanaapuri puisteli itseään.
- Voi muistan tämän jutun! Äitini kertoi siitä minulle. Sehän oli ihan täysi mysteeri silloin parikymmentä vuotta sitten! Ja on kai sitä edelleen!
Ylemmän tarhan puolella pilkullinen tamma pyöritteli silmiään ja sanoi hitaasti: - Siitähän liikkui ihan villiä urbaanilegendaa, että kymmenen vuoden välein yksi kadonneista hevosista palaa jonnekin ennalta määrittelemättömään paikkaan..se nyt oli kyllä ihan huuhaajuttua!

Tallin uusin tulokas katsoi kauas metsänlaitaan ja hymyili itsekseen.