Trasseli Tampereelta moro! Tai ny mä oon täälä Mäntäsä nääs, mutta noin niinku normisti mansessa! Olemme saaneet tänään kuuroluonteisesti vettä. Ukkonen pauhasi suht lähellä aamupäivällä, mutta meikäläinen vaan joutui pihakarsinassaan kökkimään. Olen siis toki oikein hienosti sateen suojassa, mutta olisi ollut mahtavaa, jos olisivat tuoneet pelkoa karkoittamaan vaikka laarillisen kauraa tohon eteen tai jotain muuta pientä purtavaa.

Se täytyy todeta, että tänään oli joku järki sentään tässä touhussa. Asioimme tänään sateen takia maneesissa, jouduin tosissani polkemaan pehmeätä pohjaa että sain vähän jalkaa irti maasta. Maan vetovoima on erityisen kova tällaisia urheilullisia suomenhevosia kohtaan. Yritettiin mennä maapuomeja lyhentäen ja pidentäen askelta, meikäläiselle aivan sama. Askeleeni on just sen mittainen, mitä niveleni ja pienen pienet aivoni käskevät ottamaan. Eli sellainen pikkuköpö! Ei siinä mitään, normimössöä. Mutta iltapäivällä jouduin uuteen tulitukseen, maneesiin estetunnille. Tai este ja este, puomeja menimme ja siihen liittyen tiukkojen teiden ja kurvien ratsastusta. Olen erittäin onnellinen että rukouksiini oikeista töistä on vastattu! Olin hyvin iloinen nähdessäni vaikkakin vain puomeja maassa, ja niiden yli sai ravata ja laukata! Pistin korvaa tötterölle ja naamaa kohti taivasta ja sitten mentiin! Yllättävän hyvin jaksoin vääntää ne tiukat kurvit joita tehtävässä oli. Hiekka vaan lensi alta kun menin kylkimyyryä. Viimeisessä tehtävässä oli puomien lisäksi yksi estekin; korkeutta sillä kaiketi huimat (1)40 cm. Olin hyvä, olin mainio! Ratsastaja kiljahteli. Mielestäni on tärkeätä ottaa pienet spurtit aina kun näkyvissä on puomeja tai gp-kokoisia esteitä. Vähän otti sydämen päälle kyllä vanhalla. Ei se "hyppääminen" vaan se onnellisuuden ja innostuksen määrä. En ole tottunut tuollaiseen endorfiinipaukkuun!