Ei meikäläinen oloistaan kehtaa valitella; palvelu pelaa ja elämä on ihan ensiluokkaista. Ruokaa tietysti voisi olla enemmänkin tarjolla, mutta sitä kun yritän kysellä, saan karvoja nostattavia saarnoja siitä, miten vaarallista ylipaino on hevosellekin. Eli näillä mennään, säännöstelty ruoka. Mutta muuten siis elämä oikein mallillaan...

Paitsi se vähän kinnaa, kun kovin harvoin pääsen tekemään KIVOJA JUTTUJA. Kivoja aikuisten hevosten aikuismaisia juttuja. Niinkuin työhevostöitä. Mutta ennen kaikkea kaipaan ESTEITÄ! Ihania, puisia rakennelmia, monivärisiä hökötyksiä, jotka putkahtavat aavistamatta kulkureitilleni! Puuta, olkipaaleja, vettä, vanerilaatikoita, tukkeja, risuja ja havuja - kaikki kelpaa. Pääasia että eteeni tupsahtaa jonkinlainen häkkyrä elikäs hidaste! Sydämeni lyö muutaman ylimääräisen lyönnin, adrenaliini tulvahtaa verenkiertooni, jalat steppaavat ja ilmeeni on teräksisen keskittynyt. Eivät nivelet vaivaa, ei maitohapot jyllää, ei haittaa harmaat karvat turvassa. Voi luoja miten rakastankaan sitä tunnetta! Silloin koen itseni eläväksi, oikeaksi alkukantaiseksi hevoseksi, jonka ainoana päämääränä on selvittää tuo eteeni heitetty jumalaton este, nirhata se, selviytyä voittajana, näyttää mistä kana pissii..

 

Näinä aikoina alkoi rakkauteni esteisiin.. kuva keväältä 1999.

Kröhm, taisin hieman innostua. Mutta tämä on minulle kovin tärkeätä. Olen aina rakastanut esteiden ylittämistä, heti siitä hetkestä kun minulle sellainen ensi kertaa eteeni laitettiin. Viime kesältä muistan ihanat muistot Mäntän ratsastusleiriltä, jossa taas pitkästä aikaa pääsin puomeja ja pieniä esteitä hyppäämään. Saatika toissa kesältä Ypäjän maastoesteet, herranen aika! Myönnän toki, että luonto ja suomenhevosen perintötekijäni ovat aiheuttaneet sen, ettei minusta täysipäiväistä estehevosta olisi voinut tullakaan - onhan minulle kasvaneet monelle suomenhevoselle niin tutut kavioruston luutumat. Mutta puomeja ja pieniä esteitä voin hyvin treenailla ja menisin mielelläni ratojakin, vaikka kisoissa! Mutta tuo ratsastaja - ei siitä ole mihinkään.

Erikoisestekisat olivat suosikkejani. Kuva vuodelta 2005.

Siksipä olinkin iloisen onnellinen, kun eilen matkamme kävi Niihaman maneesille, johon opettaja oli levitellyt puomeja. Olen minä siellä käynyt tässä taannoin useammankin kerran - KOULUVALMENNUKSESSA. Tiedättehän; hinkataan epäolennaisuuksia, jumpataan ja hikoillaan ah niin turhan vuoksi! Kaiken olen kestänyt, koska olen viisas, ymmärtäväinen ja täydellinen herrasmies. Ja tiedän, että ruokansa eteen joutuu joskus tekemään hulluja juttuja. Onhan se toisaalta ihan mukava käydä maneesilla välillä, siellä voi kuitenkin esittää laukassa puolikuuroa, eli pääsee nyt ainakin vähän irrottelemaan, koulutunnillakin.

No mutta asiaan. Maneesilla oli tätien/puoli-invalidien/nuorien/aloittelijoiden esteryhmiä kaksi kappaletta! Lukija voi itse lokeroida minut haluamaansa kastiin...Tytteli oli meikäläiselle opettajana uusi tuttavuus, mutta miellyttävä sellainen. Arvostin kovasti, kun hän totesi ratsastajalle jossain vaiheessa meikäläisen menosta, että EIHÄN SE MENNYT YHTÄÄN KOVAA. KYLLÄ SIELLÄ ESTEIDEN VÄLISSÄ TÄYTYYKIN LAUKATA KUNNOLLA! KYSY KELTÄ VAAN, NIIN EI MENNYT LIIAN KOVAA. Ai että myhäilin turpajouhiini! Siitäs sai! Saamari aina roikkumassa ohjassa, kun myötäisi ja antaisi meikäläisen laukata niinkuin ison hevosen kuuluu, kyllä meikäläinen pystyssä pysyy ja hoitaa tehtävänsä! Ei nää ole mitään GP-luokkia. Heti kun sain periksi ohjasta, homma alkoi sujua. Sattuneesta syystä olin koko porukan vanhin moninkertaisesti - muut kolme eivät olleet yhteensäkään laskettuna ikävuosiltaan lähellekään mitä meikäläinen on. Mutta kaikki minua yhtään tuntevat tietävät, ettei se menoa pahentanut. Kakarat siinä pukittelivat ja poikittelivat sun muuta, mitä nyt lapset tekevät. Sellaista minä en tietenkään viitsinyt, otin harjoitukset erittäin tosissani ja keskityin sataprosenttisesti. Tehtävinä oli puomeja, ristikoita ja erilaisia teitä. Innostuin sen verran, että lähdin kylkimyyryä siinä alkuvaiheessa, mutta siihen laitettiin stoppi... Jos olette koskaan kokeilleet, se on muuten äärettömän hyvä keino kun haluaa edetä nopeasti ja jos on vähän kärsimätön! Lähtee vaan hirveätä laukkaa kylki edellä! Yleensä ratsastajat lähtee korjaamaan vääntämällä just väärään suuntaan, niinkuin tälläkin kertaa. Opettaja oli kuitenkin tarkkana eikä hyväksynyt moista, pahilainen.

Ypäjän maastoesteet olivat mieleeni. Kuva vuodelta 2010.

Ai että olin tyytyväinen itseeni. Adrenaliini, sydämentykytykset, kaikki ne on ennallaan. Se tekemisen ilo ei tuosta lajista minulla häviä milloinkaan. TIedän, että osaan, vaikkakin puutteellisella takajalkojen tekniikalla. Olkoon sitten este 40 senttiä tai 110 senttiä, niinkuin kuusivuotiaana katselmuksessa oli. Tätä lisää!

terveisin Vauhti-Vaari

PS. Pikkulinnut laulelevat jo alkavaa kevättä ja kuiskuttelevat, että meikäläinen olisi taasen Hevoset -messuilla mukana 21.4. Katsotaan, katsotaan...