Pientä on koeteltu. Ei riittänyt heinäkuussa Näsijärvestä noussut Loch Nessin kokoinen hirviönmallinen Ahti, vaan meikäläistä piinaavat myös maanpäälliset kauheudet. Olimme pitkästä aikaa kärryajelulla ja normaalilenkillämme. Olenhan minä Ne ennenkin nähnyt, mutta en ole ahdistunut kun ei ole ollut aihetta. Nyt ahdistuin. Rintaa pakotti ja sydän hakkasi hullun lailla. Mikä sai Ne hyökkäämään kimppuuni mielipuolen lailla? Teinkö jotain väärin? Näytinkö uhkaavalta tai olinko väärän värinen? Olivatko punaiset kärryt liikaa? Näitä olen monta yötä miettinyt mielessäni. Joka tapauksessa, etenin rauhallisesti peltotietä, kun Ne tulivat, joka puolelta tai ainakin yhdestä suunnasta, en muista enää tarkkaan... Tein sliding stopin ja istahdin kärryjen eteen. Halusin kovasti kääntyä ympäri, pois pois pois, mutta eivät antaneet. Niitä oli ainakin 30 ja Ne olivat pikimustia ja kiiltäviä. Isoja ja pieniä ja ne isot olivat toooodella suuria. Ne haisivat oudolta ja yrittivät hyökätä päälleni. Siinä oli kuulemma sähkölanka välissä, mutta mistä minä sen siinä hetkessä tajusin, ei siinä kuulkaa mitään pikku lankoja ehditty katsella. Pakkohan siinä oli sitten lähteä karkuun, lähdin ravaamaan mutta Ne jatkoivat seuraamistani kauhealla töminällä. Olin epäilemättä se sopivan näköinen välipala, jota olivat odotelleet koko päivän ja tadam; yhtäkkiä välipala oli siinä! En ymmärrä miten selvisin hengissä. Ahti oli pientä tähän verrattuna. Tuonelan Lauma seurasi meikäläistä melkein koko lenkin ajan, välillä ne jäivät odottamaan sopivaan paikkaan taas päästääkseen seuraamaan. En muista niitä hetkiä kovin tarkasti, mutta se, että olen nyt tässä, ei voi tarkoittaa muuta kuin että Tuonelan Lauma armahti minut kuitenkin. Miksi? Ehkä pehmenivät nähdessään pelkoni, ehkä olin liian urheilullinen Niiden mieleen, siis en tarpeeksi lihaisa...Syytä en tiedä, mutta elossa ollaan!

Reijan tunnilla elokuussa.

Lukuunottamatta edellämainittua kohtaamista elämä on ollut leirin jälkeen seesteistä. Vielä olen päässyt Näsijärveen lämmittelemään. Ahtia ei ole näkynyt. Mitenkuten olen palautunut Mäntän työleiristä. Huutamisen olen lopettanut kokonaan. Huutakoon ne, jotka eivät ole vielä siinä parastansa esittäneet. Meikäläinen on diplomoitu ja kykyni huomattu, joten mitä sitä enää harjoittelemaan. Mielestäni pärjäilen aika hyvin siihen nähden, että pari kuukautta sitten en edes tiennyt, paraneeko etupolveni. Itse asiassa olen niin voimani tunnossa, että olin salaa aloittanut valmistelut Teivon kuninkuusraveja varten. Pientä hikeä; pää ylös, pää alas, suu auki, suu kiinni, leuka käy. Treenin jälkeen tietenkin kunnon venyttelyt. Kuulin, että minunkin sukulaisiani Teivossa oli taas useampia juossut. Eipä meikäläistä sinne sitten viety, ei edes katrilliin. Olisi ollut niin mahtavaa tavata I.P Vipotiina! Pelkkä ajatus saa turpakarvani tutisemaan. Siinäpä tamma meikäläisen mieleen! Tulinen on kun mikä, tuhannesti parempi kuin moni herrapuolinen kollegansa. Siitä tammasta on useat päiväunet tullut nähtyä... ai mitä sanoit, nyt riittää vai..? Hei se kynä takaisin, tämä on vielä kesken....!