Viimeinkin on laitumen aika! Olen odottanut tätä melkoisen pitkään. Tiedän, että oloni on turpea ja vatsaan sattuu ihan pian, valkuainen lyö kuin metrisellä nuijalla ja olo on kuin zombilla. Paarmat hyökkäilevät armeijamuodostelmissa ja laivueen yksittäisen jäsenen koko tuntuu kasvavan kesä kesältä. Suurimmat ovat sen kokoisia, että hyvä kun ilmassa enää pysyvät ja niiden leukojen väliin jää helposti sata grammaa hevosenlihaa. Omaa paikkaa arvoasteikolla pitää tarkkailla ja ottaa vastaan mahdollisia potkuja ja puremia kaikenlaisesta pelottelusta puhumattakaan. Suomen kesässä aurinko porottaa tai vettä sataa mutta sää ei ole koskaan sellainen "normaali".

Mutta aivan sama! A-I-V-A-N sama. Tulkoon vaikka perkeleitä taivaalta, niin minä poika syön. Suomen kesä on lyhyt. Nyt siitä täytyy nauttia... Harmi vaan, etten saa olla täällä pellossa kuin ellun kanat, vaan liikuntani ja muut toimeni jatkuvat ennallaan. Mutta eipä silti, on tämä silti ihanaa!

Tytöt ovat toisella puolella...                                                                           ... mutta minä vain syön.

Edesmennyt ystäväni Amppo ei luonnollisestikaan ole enää laidunseuranani. Rauha hänen muistolleen. Tänä kesänä ruohostan Pojun kanssa. Toisella puolella laidunta, lankojen takana, temmeltävät tammat sekä Possu-poni. Olen hieman siipi maassa alkuunsa lopahtaneeseen lomaromanssiini Lantun kanssa, joten en ole noista naisista nyt kovin kiinnostunut. He kyllä kovasti huutelevat ja vilkuilevat tänne päin. Poju saa kantaa meidän ruunalohkomme mainetta ja liehitelköön hän tyttöjä. Minähän luonnollisesti syön sen(kin) aikaa..