Ystävät! Olen niin loppu hevosena...olin osallisena leirillä Suomen hevospitäjässä Ypäjällä. Jostain syystä tuo omistajani halusi raahata meikäläisen mukanaan kahden tunnin ajomatkan päähän tutustumaan miten isossa maailmassa hevoshommia tehdään. Tai no, isossa ja isossa, mutta kotimaan puitteissa kuitenkin ihan merkittävä hevostoiminnan mekka. Tuumasin vaan, että ei sitä sitten vissiin hävettänyt viedä sellaiseen paikkaan esille tällaista hieman...pulskaksikin mainittua, notkoselkäistä könkkäruunaa. Ei kuulemma hävettänyt. Päin vastoin, oli kuulemma erityisen ylpeä suorituksistani, työmoraalistani, käytöksestäni ja asenteestani. Kylläpä se hivelee mieltä tietenkin! Kerrataanpa vähän yksityiskohtia työleirin kulusta...Meno oli tarkkaa ja rankkaa, ohessa päiväkirjamerkintäni...

Maanantai 31.5

Saavuimme alkuiltapäivästä Ypäjälle. Meikäläisen majoituspaikka oli nelostallissa valmennuskäytävällä. Seurakseni piti tulla kaksi muutakin leirihevosta, mutta niitä ei sitten näkynyt eikä kuulunut. Onneksi enimmäkseen minulla oli kuitenkin kavereita. Ihmettelin vähän että mitäs meininkiä nyt. Onneksi Ypäjälläkin palvelu pelasi siihen malliin, että tilanne alkoi vaikuttaa ihan siedettävältä.

 

 

 

Tiistai 1.6.

Kesäkuu alkoi meikäläisen osalta hikisissä merkeissä. Käytävällä ramppasi porukkaa aamusta alkaen. Kyselin siinä kavereilta vähän, että mikä meininki. Olivat kuulemma tulleet pääsykokeisiin. Hah! Minä jos pääsisin mukaan pääsykoetilanteeseen, keksisin varmasti jonkin näppärän jekun. Hyvin monet tuntuvat ajattelevan, että olen harmiton tapaus. Minulla on kuitenkin paljon ideoita päässäni. En vaan yleensä ehdi toteuttaa niitä, ennen kuin tilanne on jo ohi..Hidas en tietenkään ole, mutta tilanteet, ne vaan menee!

Pääsin ensin pitkälle alkukävelylle ja sitten töihin. Täällä tuntuu olevan kaikkea ja kaikki on suurta. Näin ainakin kaksi maneesia ja kolme tallia alkukävelyn aikana. Tallitkin on vähän eri kokoisia kuin meillä maalla. En ikinä löytäisi omaan karsinaani jos asuisin täällä. Kenttäkin on laitumen kokoinen.

Oli vissiin tarkoitus aloitella ja mennä ihan rauhassa, olenhan ollut kevyellä liikunnalla monta viikkoa. Meikkis ei vaan jaksanut nyt sellaista. Oli uusia turpia ympärillä ja oli lupa myös laukata! Sitä iloa on meikäläiseltä pihdattu viikkokausia. Päästelin menemään. Pidätteet, mitä ne ovat, kuka niitä tekee? En minä mikään sika ole, jos sitä luulette! Olen vaan sitä mieltä, että jos tehdään, niin tehdään tosissaan ja suurella sydämellä. Miksi tehdä laukannostoja, jos kerran voi laukata kenttää ympäri? Miksi siirtyä laukasta raviin, jos kerran voi jatkaa laukkaa? Miksi hidastaa laukkaa muiden tahtiin sopivaksi, kun kerran voi sujauttaa ulkokautta ohi? Teimme ihan perusasioita. Ratsastaja-parka oli ihan huono. Minä kyllä pärjäsin hyvin ja sain kehuja. Eihän se minun vikani ole, jossei osaa pidätteitä tehdä. Ei huono ottaen huomioon, että töitä en ole tehnyt moneen viikkoon selkävaivan takia.

Iltapäivällä ymmärsin viimeistään, etten ole tullut osallistumaan pääsykokeeseen eikä täältä hetkeen kotiin päästä. Harjoitukset nimittäin jatkuivat! Olin kuulemma ollut sen verran energinen, että pääsin osallistumaan seuraavaankin koitokseen. Se olikin hauskaa, vaikka oli se laukkaaminenkin ihan mukavaa. Pääsimme puomitunnille! Meikäläisen meno oli vähän holtitonta. Kaikessa tohinassa puomikin muuttuu nopeasti metrin korkeaksi, kun oikein mielikuvitusta käyttää. Jotkut taisivat vähän ihmetellä. En välttämättä näytä päällepäin kovin eläväiseltä, näin ovat pikkulinnut laulaneet…itse tietenkin pidän itseäni lahjana urheilulle. Mutta pientä hymyilyä saattaa aiheuttaa intoni pikkupuomeista ja –esteistä: Kovaa, lujempaa, Trasseli!

Illalla pääsin piehtaroimaan tarhaan. Ah!

 

Keskiviikko 2.6.

Elämä jatkuu. Olin taas aamusta heti töissä. Kouluhikihinkkaus aiheena. Jotain ehkä alkaa tapahtua. Muutamia pidätteitä saatan ottaa vastaan. Olen jopa pyynnöstä hidastanut vauhtia, lyhentänyt askelta, pidentänyt askelta. Väistöharjoituksia jatkoimme edelleen. Se on tavallaan hyvää keskittymisharjoitusta meikäläiselle, jos en aina jaksa paahtaa urku auki. Joudun miettimään jalkojeni siirtelyä ja kroppani käyttämistä, enkä ehdi pelkästään mennä kovaa eteenpäin. Pesun ja kuivattelun jälkeen pääsin pariksi tunniksi tarhaan ottamaan aurinkoa ja ihailemaan maisemia.

Iltapäivällä pääsin muutaman kaverin kanssa liikkumaan sisätiloihin. Silmät jäivät niin ulos, en meinannut nähdä mitään maneesissa. Kun viimein näin jotain, iloni oli suuri. Maneesissa oli kuin olikin esteitä! Ratsastajat jatkoivat kevyt istunta- harjoituksiaan ja meikäläinen teki numeroa puomeista ja niiden ylittämisestä. Ihan hypättiinkin kyllä. Esimerkiksi laukanvaihtoharjoituksia niin, että esteen päällä tuli vaihtaa laukka. Uskomatonta, että minäkin, joka pääsen oikeasti hyppäämään tasan kerran vuodessa, vähättelemättä ja mitään lisäämättä, osasin vaihtaa laukan lennossa. Siihen tarvitaan vaan ratsastajalta hyvin ratsastettu tie ja selkeä johtava ohjasote tulevaan suuntaan niin avot. Mikäli tässä nyt olisi saanut vuosien mittaan hypätä enemmänkin, ties mitä sitä osaisin. Tai sitten olisin innostukseni * ja tuskin huomattavan ylipainoni* takia ketarat oikosenaan jo eläkkeellä... Mentiin ihan ratatyyppistäkin harjoitusta jo. Minä kyllä osaan! Hitaamminkin olisi kuulemma saanut mennä, mutta ihan pätevä kuulemma olen.

 

 

Teoriatunnilla jouduin seisoskelemaan keskellä käytävää ja leiriläiset puristelivat ja tökkivät meikäläistä minkä ehtivät. Kuulin huomautuksia mm. ylipainosta ja sen sellaisesta panettelua. Siinä käytiin läpi jalkojen asentoja, vanhoja vammojani ja niiden mahdollisia aiheuttajia, opeteltiin jalkojen venyttelyä ym. Otin tilanteen rennolta kannalta ja torkuin siinä minkä ehdin. Sain ihan hyvät arviot tallimestarilta. Myöhemmin iltapäivällä sen sijaan jouduin taas kouluhinkkaukseen. Kyseessä oli megamainen puolentoistatunnin sessio. Ei siinä sentään laukattu koko aikaa, vaan mentiin välillä rauhalliseen tahtiin väistöjä yms. Sain muuten niistä kehuja. Astun ristiin kauniisti ja kun vaan pidätteet menee läpi ja teen rauhallisia askeleita, on homma ihan professionaalisen näköistä.

Jotenkin meikäläiselle ei vaan sovi yhtään se, että pitää pysytellä omalla paikallaan esim. ympyrällä laukassa. Se on luonnotonta! Hevosen pitää yrittää aina edeltävästä ohi. Tällä kertaa kuitenkin menin aika hienosti ja rauhallisesti. Alussa vähän köpöttelin, pikkaisen painoi jäsenissä päivien työskentely. Hissukseen siitä pääsin kuitenkin vertymään, kun sain rauhassa hölkkäillä alkuun. Olin suorastaan vähän flegmaattinen, mutta kun taas päästiin laukkaan asti, kierroksia riitti. Täytyy muuten huomioida, että leiriviikon sääkin on ollut kautta linjan melko lämmin! Kyllä tietää tehneensä töitä. Tällä kertaa teemana oli muutamat vastalaukannostot sekä isolla ympyrällä vastalaukkaa. Kyllähän minä vastalaukkaa osaan mennä ihan nätisti. Harvemmin sitä vaan treenataan. En oikein avuista ymmärtänyt oikeassa kierroksessa, että olisi pitänyt nostaa vasen laukka. Sitä siinä tahkottiin tovi. Lopussa menin oikein kaunista ravia. Laura-ope sanoi, että olipa muodonmuutos, kun mahakin tuntui pienenevän huomattavasti ja nousevan ylös...en kyllä ymmärrä miten tämä maha voi tästä enää pienemmäksi muuttua. Mutta olo tuntui kyllä oikein ryhdikkäältä ja omistajanikin istui kerrankin hiljaa ja suht keskellä satulaa.

Torstai 3.6. Jostain syystä en päässyt aamulla geimeihin mukaan. Mikä lie. Näytti menevän ihan vieraalla ja vääränrotuisella hevosella mokoma. Toivottavasti edes putosi selästä. Siinä sitten ihmettelin tallissa elämänmenoa. Pääsin sentään kävelylle ja vihreätä nauttimaan. Kohtasin kauhean näyn, jota tuskin koskaan unohdan. Hökötys, joka oli seissyt hiljaa pihan laidalla jo useamman päivän, olikin nyt puhjennut helvetilliseen liikkeeseen. En tiedä mikä se oli, mutta kidutuskoneelta se näytti. Pyörivä, katollinen hässäkkä, jossa oli hevosia sisällä, suljettuna raukat pieniin lokeroihin. Siellä ne pyörivät ympäri ja ympäri tuossa helvetin esikartanon karusellissa, pääsemättä ulos. Uskon vakaasti, että kyseessä oli abduktiotapaus; tuo hässäkkä oli varmasti tuntemamme maailman ulkopuolelta ja tullut tekemään mitä lie testejä meillä hevosilla. Ohitin laitteen kahdella ja kolmella jalalla korskuen ja päristen, ja luojan kiitos, pääsin turvallisesti ohi. Vähän seuraavana yönä kyllä jännitti, tulevatko hakemaan tallista.

 

Perjantai 4.6.

Pääseekö täältä ensinkään poies..? Onnekseni ohitimme kentän ja maneesinkin kun lähdimme neljän porukalla tänä aamuna pihasta. Haa, pääsisin katselemaan maisemia maastoon. On vähän eri näköistä kuin kotosalla. Näin lisää maneeseja ja talleja ja muutama ravihevonenkin tuli vastaan. Ohitimme kuuluisan derbykentän, senhän jokainen aikaansa seuraava urheiluhevonen tunnistaa. Harmillisesti näytti olevan kieltolappu portilla, olisin käynyt muuten vähän irrottelemassa kentällä... Mutta parempaa olikin luvassa! Pääsimme kokeilemaan maastoesteitä! Se on meikäläiselle täysin tuntematon alue. Erikoisesteitä olen hypännyt pari kertaa Rake-tallilla Jokelassa, mutta ne olivat kentällä.

Täällä näytti olevan puunrunkoja ja vastaavia pitkin metsiä ja peltoja! Vau! Alkuverkan jälkeen olin jo niin täpinöissäni että en tiennyt mihin suuntaan töppöstä pistää. Hyppäsimme rinteeseen ylös pari rappusta, kerrassaan erikoista! En tiennyt että hevosia laitetaan kiipeämään rappusiakin! Tykkäsin! Jotain todella erikoista oli kuitenkin esterakennelma, jota kuuluivat sanovan banketiksi. Sen edessä oli pieni hauta ja sinne hitsin rakennelmaan piti loikkien kiivetä pari porrasta ja toista puolta alas pari porrasta. Minäpoika se tuumailin että älkääs nyt ja jarrua. Onko tuo nyt ihan luotettava rakennelma? Meillä ei maalla ole tällaisia. Kävin kävellen toista kautta tarkistamassa tilanteen ja päätin, että menoksi sitten vaan, yhä ylös yrittää!

Kentällä olevia runkojakin kunnioitin niin, että katsoin parhaaksi tehdä riittävät ylitykset. Ja kaukaa. Tämän minä osaan!

Oli huippuhauskaa, kun pääsimme luttaamaan veteen! Kuin tyhjästä metsässä oli lammikko, jonka läpi ensin kävelimme, sitten ravasimme ja laukkasimme. Tai en tainnut kauheasti ravata, tykkäsin laukata ja kastella kaikki! Pientä polkua pitkin saimme jatkaa, sen varrella oli ihania esteitä. Menin aina viimeisenä porukassa, joten voitte kuvitella, että hieman kiirehän siinä tuli, kun edeltävä häipyi paikalta ja jäin odottelemaan. Pelkäsin koko ajan sitä abduktioporukkaa saapuvaksi, joten ampaisin aikamoiseen vauhtiin. Muistin silti ponnistaa kaukaa ja kauniisti!

Viimeinen tehtävä oli okserin ylitys, pari laukka-askelta ja veteen ja sieltä viimeisen ison tukin ylitys. Ihan megaparasta oli porskuttaa veden läpi! En muista milloin meikäläisellä olisi ollut näin hauskaa. Pistelin menemään kauheilla kierroksilla korvat tanassa ja tukka takana niin kuin ei koskaan! Annan anteeksi sen kaiken typerän kouluhinkkaamisen tästä hyvästä.

Tiedän, että minussa on kaksi puolta, kuten leivänpalassa. Meikäläisessä on energiaa säästävä ja flegmaattinen puoli. Mutta on myös korvat ja häntä tötteröllä painava atleetti, kun tapahtuu jotain innostumisen arvoista. Rakastan uusia maisemia ja ennen kaikkea uusia kokemuksia. Tämän päiväinen maastoesteily oli taatusti sellaista!

Tuoreheinälounaan jälkeen lähdimme viimein kotimatkalle. Kaikkeni antaneena, monta grammaa laihtuneena, lihakset kipeinä. Mutta mieli virkeänä kuin viisivuotiaalla!