Ystävät,

loosi on taas ollut levällään pihassa yllättävän usein. Niille lukijoilleni, jotka ette loosia tunne, voin mainita, että se on tietenkin rakas pyörillä liikkuva yksiöni vuosimallia 1987 -tai jotain sinne päin... -80-luvun lopusta kuitenkin. Kun loosi on levällään, se ei välttämättä ole hajalla, vaan luukut auki kutsuvasti. Sinne kun menee, useimmiten saa heinää ja aina palan leipää. Siitä tulee yllättävän hyvä mieli! 

Käytiin maneesilla pyörähtämässä. Voin todeta, että siellä ei tuo kevätaurinko paljon paistele. Mutta toisaalta ihan kiva, pohja pitää vaikka pehmeähkö olikin. Kauhoin menemään minkä nivelistäni pääsin! En siis päässyt niin kovaa kuin olisin halunnut, vaan enemmänkin jouduin työskentelemään polkemaan itseni ylös -ja eteenpäin. Mites se kroppa tälleen painaakin? Ylipainoinen en varmastikaan ole, eli joku painovoimaan liittyvä ongelma se varmaan on. Ehkä maneesissa oli epätasapaino normaalin gravaation mittasuhteissa? Maneesin pohja veti yllättäen suomipoikaa enemmän kuin Newton oli suunnitellut? Perkele tuli hiki! Reija kävi virittelemässä ja omistajakin selässä kävi.

Laukan lumoissa!

Sain kuitenkin kehuja, Newtonin ansiota tai ei. Mutta ansiokkaasti normaaliin tasooni nähden liikuin. Ei hötkyilyä, ei ylimääräisyyksiä. Keskityin ja onnistuin. Ja tilaa oli! Ei ketään muita nauttimassa maneesissa kevätauringosta..

Suru-uutinenkin huhtikuun loppupuolelle mahtuu. Rakas talli- ja erityisesti laidunkaverini on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Hyvää matkaa, ystäväni, toisille laitumille!

Trasselinne