Ystävät! Elämä jatkuu. Olen kiiltävämpi kuin koskaan kaikesta tästä jatkuvasta harjaamisesta ja pesemisestä. Hikoilua riittää, mutta kyllä riittää puunaamistakin..! Aamulla jouduin taas töihin. Nyt pyörimme kentällä, joka auringonpaisteesta huolimatta oli minusta mukavampi vaihtoehto kuin maneesi. Kanget päässä oli yhteistyöasteeni yllättävän korkealla. En viitsinyt kyseenalaistaa kauheasti. Kyllähän sen nyt näkee päälle, että syntymämuotoni ja mallini ei ole gp-ratsun luokkaa, ja onhan sitä ikääkin jo hieman kertynyt, mutta silti puristettiin vielä vähän ulos meikäläisestä. Ylämäkee, kuului terminologiaan tänä aamuna. Ylämäkeen ylämäkeen, näyttäkää se mäki, niin kyllä minä ylämäkeen liikun. Hemmetin vaikea esittää ylämäkeä tasaisella. Ihan yhtä vaikeata kuin esittää joukkokohtausta yksin. No, sitä sitten treenailtiin, ja kyllä hyviä pätkiä sitten kuitenkin sain vedettyä. Olivat yllättävän tyytyväisiä.

Paikallista maisemaa

Tunnin jälkeen kävin viimein tutustumassa niihin sukellusveneen näköisiin eläimiin. Missä muka on nähty karvainen sukellusvene, saatat nyt kysyä. Mutta pyydän; hieman mielikuvitusta! Kyllä minulle tuli heti mieleen sukellusvene karvoineen kaikkineen. Utelias luonteeni saattaa vielä jonain päivänä saattaa meikäläisen ongelmiin. Nytkin paineli naru suorana kohti näitä kaveruksia, vaikka enhän minä tiennyt, josko niiden päivälliseen kuuluu hyvin roikkunutta hevosenlihaa. Mutta onneksi olivat ystävällismielisiä, joskin hieman... ööh, tiukan näköisiä... sieltä se tuijotus tuli. En pystynyt vastaamaan siihen, oli pakko kääntää katse toisaalle. Mutta tuttavuus on tehty, näkivät nekin suomenhevosen mallia. Väittivät, etteivät osaa sukeltaa. Eli se siitä teoriastani sitten.

Jos katse voisi tappaa...

 

Iltapäivällä oli ihanin yllätys edessäni! Ravailin elämään kyllästyneenä alkuraveja, kun tajusin, että tuohonhan rakentuu selvästikin esteitä! Niitä ope laittoi pystyyn ja niitä saimme mennä! Ensin tietysti verkat ja puomit ja kavaletit normaalin tapaan, vähän lisättyä laukkaa ja sen sellaista. Sekin jo antoi minulle uskoa elämään! Wihaa! Korvat asentoon "tötterö" ja menoksi! Ai että rakastin sitä. Sain jopa kuulla sellaisia kommentteja jälkeenpäin, että olin ollut kuulemma aika hauskan innostunut ja äärimmäisen onnellisen näköinen. Jos tästä naamasta saa onnellisen näköisen, niin kyllä se nyt tapahtui! 40 senttiä kavaletit leiskautin tuttuun tapaan leijonaloikalla viiden metrin päästä estettä ja ristikostakin sain rakennettua mielessäni aika massiivisen oloisen tehtävän. Lopuksi hypättiin pieni rata, joka sisälsi viisi estettä. Ave Maria ja muut jeesuksen kaverit! Se oli hienoa! Muut menivät ensin, ja lopuksi minulle, huom., minulle, nostettiin esteet 80 senttiin. Siinä oli vielä metriin matkaan, mutta kyllä minulle kelpaa 80 senttiä oikein hyvin. Se on jo este se! Vähän kanttaisin ja sen sellaista pientä sähläystä lähinnä ratsastajan osalta, mutta ihan kelpo suoritus. Kaikki puomit pysyivät paikoillaan, nolla virhettä! PItkästä aikaa ihana sellainen hetki elämässäni, joka sisälsi hikeä. Siihen liittyen yleensä ei ole mukavaa. Meikäläiselle oikein naureskeltiin, että onpas se nyt, mutta naurakaa vain! Minä tykkään esteistä ja silloin korvat laitetaan tötterölle! 

Minä ja emu