Kyllä meinasi harmittaa, kun kaikkea tapahtuu, mutta ei oikein sellaista mikä minua viehättäisi. Eli lähinnä meikäläistä viehättäisi ruohon syöminen. Aamulla toki pääsin vihreälle ja tarhaan, mutta pitkään sain odottaa seuraavaa erää vihreätä, ihan iltaan meni. Olin yhteen asti rennosti kuin heinäseiväs ja sitten alkoi työt. Ja niitä riitti. Aikamoista avo- ja sulkutaivutusten ilotulitusta etukentällä. Pärjäsin hyvin! En ollut enää ihan heinäseiväs tai rautakanki. Vähän olisi voinut yrittää pohkeella vielä taivutella ja kääntää, mutta eihän toi tajua. Hyvin meni silti, ja jaksoin. Odottelin taas tarhaan pääsyä, mutta se kesti ja kesti!

Nimittäin keskiviikkoillan elämäntehtäväni oli tehdä pari pientä ihmistä onnelliseksi. Tai ehkä enemmänkin tarjoilla tunteiden kirjoa; jännitystä ja huolta, onnistumisen iloa ja lämpöistä tunnetta. Käytiin nimittäin Millitallilla tallikisoissa. Se kun on tuossa vieressä. Samat kisat siellä oli viime kesäkuun leirin aikaan, mutta silloin en päässyt osallistumaan karkeloihin. Olin aivan teelautasena että mitä hittoa, kun lähdettiin raahautumaan sinne päin. Luulin, että olimme menossa vihreälle. Siksi ihmettelinkin, että miksi siihen hommaan tarvitaan moinen konkkaronkka; oli jos jonkinlaista hoitajaa ja tilpehööriä. Lettiä hännässä ja kamerat pullotteli laukuissa. No kuinka vaan, tuumailin. Saahan sitä videokuvata ruokailevaa hevosta, sehän on luonnon kauneutta upeimmillaan. Ei letti hännässäkään vielä kovin vakavaa ole. Mutta ei oltu mihinkään vihreälle menossa, vaan Millitallin kisoihin! Luulin, että hypyt ovat osaltani lopullisesti ohi. Siellä oli kentällä mitä kauneimman värisiä esteitä ja vähän innostuin. Eniten tietty innostuin upeista vihreistä pelloista siinä ympärillä, mutta toiseksi eniten innostuin esteistä. Vihreä on maailmankaikkeuden upein väri, by the way. Jos joutuisin aavikolle, kuolisin pelkästään siitä menetyksestä, etten näkisi enää vihreää. Muuta kuin kangastuksina tietty.

Olivian ja meikäläisen tyylinäytettä.

Pikkaisen alkuun petyin, kun pääsinkin vaan puomiluokkaan… mutta se oli sittenkin ihan hauskaa! Ensin radan suoritti Olivia, luokan viimeisenä sitten Eevi. Kun olivat jälki-ilmoittautuneita, niin laitettiin ekaksi ja vikaksi lähtölistalla. Tuo omistajani oli keksinyt vaan yhtäkkiä, että Trasseli voi tehdä pari pientä ihmistä onnelliseksi ja antaa mukavia muistoja olemalla vähän hyödyksi. Eihän siinä mennyt pari tuntia.

Eevin ja meikäläisen vauhtia "sarjalla".

Ja eipä tuo nyt kovin rankkaa tai ankeata ollut! Mukava reissu oli. Tytöt ohjailivat meikäläistä kunnialla ja nätisti radan läpi. Hieman tietysti kuulemma näytin suurelta ja römppämahaiselta pienten tyttöjen alla, mutta käytökseni oli kultaa kuten aina. Menin tarkasti ja rauhallisesti enkä edes kompastunut mihinkään. Puomit ja ristikot eivät ole suurimpia ystäviäni, kun meinaan mennä niihin aina turvalleni, mutta nyt ei ollut edes sitä ongelmaa. Nätisti mentiin! Nostin jalkoja sen verran että pääsin yli. Pääsin palkintojenjakoon kummankin tytön kanssa. Päästin haisevan vastalauseen, kun kunniakierros ei ollut laukassa, vaan ainoastaan käynnissä. No, kaikkea ei voi saada.

Tyytyväisenä palkintojenjaossa.

Taisin saada taas pari uutta ystävää tältäkin reissulta! Sen verran iloisia ilmeitä oli. Tämäpä on erikoinen leiri; paljon vapaata aikaa ja tarhailua ja vähän vihreätäkin, mutta myös hikistä työtä kentällä ja kaiken kruununa pääsin vielä estekisoihinkin!

terveisin

kesäkisahevonen Trasseli!