Parahin ystäväni,

pahat aavistukseni pitivät paikkaansa ja luin ennakkotilannetta aivan oikein. Totisesti kaiken valmistelun ja puunaamisen merkitys paljastui rankemman kautta: osallistuimme viikonloppuleirille Lavian Ratsastuskeskuksessa. Perjantaina 18.9 lähdimme matkaan ja sunnuntai-iltana 20.9 palasin kaikkeni antaneena. Minähän en tunnetusti vähästä hätkähdä enkä yöuniani menetä, ruokahalusta puhumattakaan. En tälläkään kertaa. Totesin vaan, että jaahas, tällaiseen paikkaan nyt on tultu, ei auta kuin toivoa että palvelu pelaa ja ruokaa tulee eteen. Laitumelle en valitettavasti päässyt, eikä siinä olisi oikein ehtinytkään, olin lähes koko ajan TÖISSÄ! Se oli käsittämätöntä. Ei se mikään lepokotireissu ollut, jos joku sellaista jo kuvitteli. Kaunis, syyskuinen maalaismaisema voi pitää sisällään todella raakaa peliä. Kovaa peliä Porin suunnalla. Palvelusta ja huolenpidosta en kyllä voi valittaa. Siltä osin kaikki oli kohdallaan ja mukava oli asettua vieraaksi valoisaan, uudehkoon talliin.

Olin hädin tuskin ehtinyt tarkistaa lainakarsinani fasiliteetit, kuten ruoanmuruset suolakiven takana sekä ruokakupissa, kun jo käsky kävi töihin. Eikä mihin tahansa töihin, vaan kouluhikitöihin. En saanut vaaputtaa puolivapaasti, vaan työskentelymoodi oli verraten napakka ja lyhyt. Että otti pattiin ja yritin ilmaistakin mielipiteeni. Ei auttanut, kyllä siinä piti duunia puskea se tunti. Miksi muuten se noin 60 minuuttia on välillä pitkä kuin nälkävuosi? Laitumella tai iltaruokaa tuhotessa sama minuuttimäärä on kovin lyhyt? No jaa, kuitenkin jaksoin mielestäni kuin mies. Vaikka olen kesän pitkälti vain kävellyt ja kerännyt voimia. Ei tuntunut pahalta liikkua, oikeastaan oli hauskaa vähän kerätä kierroksia ja katsoa, miten se omistaja siellä selässä pärjää, kun laitetaan kova vähemmän kovaa vastaan. Sanoisin että 1-0 vielä meikäläiselle... Seinänaapurini oli muuten mukava herrasmies Late, sen kanssa turistiin ja vaihdettiin kuulumisia. Kovin sosiaalinenhan en tunnetusti ole, mutta Late oli kyllä mukava tapaus.

Lauantaiaamuna työleirielämä jatkui. Venyttelin vasta koipiani aamuheinien jälkeen, kun vihatuin varusteeni satula oli taas näkökentässäni ja saman tien mentiin taas. Mentiin isommalla kentällä, se oli pehmeämpi kuin toinen. Tiesin heti, että nyt otetaan ruunasta mittaan. Miten jaksan kehittyneen ruhoni kanssa puskea pehmeällä pohjalla. Ilmeisesti jotain pohjakuntoa saa pelkästään syömälläkin, koska jaksoin kuin jaksoinkin. Mentiin temponvaihteluita sekä ravissa että laukassa. Loppua kohti pisti kyllä jo vähän maitohapoille, mutta kovasti kehuja sain liikkumisestani Jutta-opelta siltikin. Eikä se takaosakaan kuulemma ihan onneton ole.

Alkuiltapäivän otin aurinkoa tarhassa ja vilkuilin sivusilmällä ratsastuskoulutunteja viereisellä kentällä. Jos jotain täällä on ihanaa, niin sää. Ei tee lämmin syysaurinko ollenkaan pahaa vanhoil...vahvoille luille. Myöhemmin iltapäivällä työt jatkuivat. Ovatko viikonloput aina näin pitkiä vai onko se vain tämä työleiri mikä on pitkä? Napakan, lyhyen ja korkean työskentelyasennon etsiminen jatkui. Kun alettiin laukkailla, innostuin ihan tosissani.

Tehtiin laukannostoja keskihalkaisijalla ja se jos mikä on äärimmäisen riemastuttavaa! Pistin pökköä pesään ja kierroksia kehiin. Hahaa! Järjestin kulmat suoriksi ja laukkasin ne painovoimaa uhmaavassa kulmassa maaperään nähden. Aina kun vaan pystyin, pistin peliin omia kuvioita minkä ehdin, kuten siksaklaukannosto ja jänislaukka. Ainoa ikävä asia tässä irrottelussa oli se, että hiki tuli. Mutta oli se sen arvoista!

Sunnuntaina olin jo aika turtunut kohtalooni ja tiesin, että hommat jatkuvat edelleen. Ei näkynyt mitään valoa tunnelin päässä, että täältä pääsisi vieläkään pois. Totta puhuen aamun tunnilla annoin jo vähän periksi ja alistuin kohtalooni...katsoin parhaaksi askeltaa ilman hörhöilyä, ja sainkin paljon kehuja. Laukassakin kuulemma jo muutamia mahtavia pätkiä, kun jaksoin kuunnella ja keskittyä ja pistää takajalkaa kropan alle. Esitin siis lähestulkoon jo kouluhevosta, hyi olkoon...!

Iltapäivällä Late naapurikarsinasta tiesi kertoa, että sunnuntain toinen tunti on aina viikonloppuleirin viimeinen. Se nosti mielialaani huomattavasti! Pääsinkin Laten kanssa puomitreeneihin pienemmälle kentälle. Olin aivan täpinöissä jo pelkistä puomeista, aivan mahtavaa! Voi miksi, miksi niin harvoin pääsen hyppäämään tai edes vauhdikkaisiin puomitreeneihin?!

Suhtauduin jokaiseen puomiin kuin vähintäänkin metriseen tukkiesteeseen. Pistin siis vähän Trasseli-lisää peliin! Miksi ei voisi puomiakin hypätä? Kyllä minä pystyn. Ja pienet ristikot, nehän on pahoja. Niihin tulee suhtautua asian edellyttämällä vakavuudella, eli hirvittävä vauhti päälle ja megaloikalla yli. Toimii! Tää oli viikonlopun parasta antia, tällainen seestynyt herrasmieskin taas innostui elämästä! Suostuin sentään lyhentämään ja pidentämään laukkaa, vaikkakin totuuden nimissä on todettava, että sen pidentämisen jälkeen en kyllä enää viitsinyt tyytyä hillitympään vauhtiin...Ken leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Jos selästä putoaa, oma moka. Joku saattoi pelätä että kaadutaan, kakan marjat sanon minä. Minä en kaadu! Se on toimintaa eikä torilla seisoskelua, totes mummo kun kelkka alamäessä kirpos. Aivan sama onko este puomi tai 50-senttinen ristikko, täältä pesee loikka ja linkous kaupan päälle!

Aloin juuri hyppäämisen ja kaahaamisen myötä ymmärtää työleiriviikonlopun hauskuuden, kun se sitten loppui. Alku oli yhtä painostavaa kouluratsastusta, minkä totta vieköön hoidin kotiin niin hyvin kuin taisin, mutta lopetus, se oli vasta herkkua! Oikein kierrokset jäi päälle ja olen vauhtia sittemmin tarjoillut kotimaisemissakin! On myös ollut ihana huomata, että voimaa olen saanut kummasti lisää kesän toipiluuden jälkeen. Kjäh, eivät taida kohta saada meikäläistä pidettyä enää aisoissa..! Osallistuin leiriä seuraavana perjantaina Hannan tunnille, ja nautiskelin siellä täysin siemauksin uusista voimistani. Eli suomeksi sanottuna, juoksin ihan omaa vauhtiani enkä piruuttanikaan ottanut pidätteitä vastaan! Ah että hevosenelämä on sitten välillä palkitsevaa..!