Kyllä täällä koville laitetaan. Hevoset ja ihmiset. Psyykkisesti ihanaa, uusia ystäviä, on kukot, on emu-ystäväiseni, joita päivittäin käyn tervehtimässä. On tietenkin Lanttu, mutta se romanssi on jo hiipumaan päin. Diiva ei edes vilkaissut meikäläistä tänään. Olkoon minun puolestani... pärjään kyllä! En ole ennenkään itkuksi laittanut kenenkään tamman perään, enkä edes ruunan perään! Silloin itketti, kun ruokintasuunnittelija sanoi, että kaikki herkut pois ja heinä puoleen. Mutta se on toinen tarina sitten se.

Aamulla jouduin vääntämään koulua. Onneksi tehtävät olivat minulle tuttuja ja helppoja, vastalaukkaa ja sen sellaista. Laukkaahan minä en vaihda vahingossakaan, paitsi esteradalla vaihdan tietenkin askeleessa laukan, missä milloinkin ja monesti väärässä kohtaa, mutta vaihdan kuitenkin. Eikös se muuten tee minusta vaativa B -tasoisen hevosen? 

No eniweis. Juuri kun olin ehtinyt vähän silmääni ummistaa ja ottaa karsinassa torkkua, niin tuli lähtö estetunnille. Oksat pois ja okseria pöytään! No ei ollut okseria mutta kuitenkin. Taivas varjele miten väsytti alkaa ravata ja laukata, hyvä kun tolpillani pysyin. Kollegatkin olivat hieman nuutuneita... mutta siitä se dieselikoneeni vaan taas käynnistyi. Laukkapuomien kohdalla olin hyvässä vireessä ja ei meinannut kenttä pituussuunnassa riittää. Että inhoan niitä maassa makaavia puomeja! Kuuluuko niistä hypätä vai astua yli vai mitä? Useimmiten osun juuri niiden kohdalle ja ne pyörähtävät ikävästi kavion alla ja päivä on pilalla. Hittojakin niitä puomeja pitää maahan kaivaa. Nostetaan ne reilusti sieltä kannattimille, niin voi alkaa hypätä eikä pelleillä!

Sain uusia ystäviä... isompia...                                       ... ja pienempiä nelijalkaisia. Eilalla on pitkä nenä.

Tehtäviä riitti taas. Oli kaarevaa uraa ja innaria (eli hyppy sisään ja hyppy ulos) ja sarjaa ja mitä kaikkea. Minua houkuteltiin naapuritallille estekisoihin tänä iltana, mutta en onneksi joutunut lähtemään. Ideahan oli mitä mainioin, mutta en olisi tainnut jaksaa enää kolmatta liikuntasessiota tälle päivälle..! Lopuksi mentiin taas rataa muutamalla esteellä. Rataharjoitukset on kivoja! Korkeus oli viimeisellä kierroksella 80 senttiä, ja vähän jo piti miettiä, että miten lähestyä ja miten ne jalat asetellaan. Minähän asetan etujalat aina erittäin huolellisesti kainaloihin, oli korkeus 30 senttiä tai 80 senttiä. Tyylistä ei luovuta! Kyllä maistui vedellä ne himppasen isommat esteet läpi! En edes pudottanut. Miten sitä nyt osaa kotiin mennä, kun ei siellä pääse hyppäämään? Elämä palautuu arkisiin uomiinsa ja iloisen este-elämän voi unohtaa...

Naapuritallilla järjestettiin estekilpailut...                       Opekin harjoittelee.