Luulin päässeeni tähän ikään mennessä jo niistä turhan tärkeistä pikkusievistä tapahtumista, joissa minun ei ole tarvinnut aikoihin käydä. Mutta nyt sitten arpa iski. Kouluhikihinkkauskisat! Siellä ei tuoksunut miehekäs työhevosen hiki, ei noussut peruna pellosta eikä varsinkaan noussut jalka esteen yli. Tai olisihan tuo noussut, jos olisi mahdollisuus annettu.

Pistin kertakaikkiaan ranttaliksi kun pistivät sinne maailmasta matalimpien valkoisten pötkömäisten esteiden keskellä esittäytymään. Minä en kuvioista ja kirjaimista perusta. Kai olisivat opettaneet lukemaan 17 vuotta sitten jos se olisi ollut tarpeen. A tai K, aivan sama meikäläiselle. Samalla vauhdilla ne ohi menee ja silmissä vilisee, kun valitsee tarpeeksi rivakan askellajin. Tällä kertaa etenin vakaasti jänislaukalla. Jänikseksi eli sekalaiseksi loikkimiseksi se menee siinä vaiheessa, kun yksi roikkuu ohjissa ja hyssyttelee hitaampaan askellajiin ja yrittää viedä pienimmätkin ilot tilanteesta. Ei käyntiä, ravia eikä laukkaa, vaan jotain siltä väliltä - jänislaukkaa! Hiphei!

Vaan mitä ihmettä. Ei kunnian linnut laulaneet, otti vallan nokkiinsa mokoma. Aika vakavaa touhua! Meinasi myyntiin pistää, halvalla vielä. Meninköhän turhan pitkälle..? Äh, mitä vielä. Toinen nimeni on The Kouluradan Kauhu ja siinä aion pysyä. Ikinä en ole liikkumatta jättänyt, ikinä en ole pystyyn hyppinyt, joskus ehkä vähän pukkia heittänyt. Minähän vaan LIIKUN hyvänen aika! Sehän nyt pitäisi olla iloinen asia.

Meikäläisellä ei yöunet menneet. Ehkä vähän mietityttää, että mitähän se keksii seuraavaksi, jos oikein sisuuntui. Kun ei siitä koskaan tiedä.

sänkipeltolaukkaterveisin

Trasselinne