Vai onko kaikki vuodet tällaisia? Saattaahan se olla, että tässä iässä sitä vaan unohtaa edelliset vuodet ja sen tosiseikan, että ihan yhtä mahottomia ne kaikki vuodet on ollut. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, lähtemistä ja palaamista, hyviä päiviä ja huonompia päiviä, terveyden ja sairauden hetkiä. Pitäisiköhän tätä vuotta vähän kelata kasaan ja miettiä, että mitä sitä oikein tuli tehtyä? Estevalmennukset, seurakouluvalmennukset, Hevosmessut treeneineen, kesäleiri Huittisissa, nivelsulkeiset keskellä kesää, tv-tähden elämää viikon verran, erinäisten kiusallisten vaivojen syksy jne... Tässähän ollaan jo ihan joulun alla puhumattakaan vuoden vaihteesta. Siitä alkaakin sitten meikäläisen 2-kymppisten juhlavuosi..! Saas nähä selviääkö siitä...
Ilmeisesti kun mies tulee tiettyyn ikään, uusia asioita ei enää juurikaan aloiteta, vaan ennemminkin tuttuja juttuja ja tekemisiä lopetellaan. 2012 jää meikäläisen mieleen ainakin siitä, että olen lopettanut rakkaan harrasteeni, esteiden hyppimisen. Enhän minä sitä olisi lopettanut, mutta tuo huoltajani oli sitä mieltä, että nyt riittää sitä lajia. Oli meinaan sitä mieltä, että meikäläisen takapolvi ja erityisesti etukavionivelet tykkää turhan kyttyrää loikkimisesta. Vaikka esteet eivät ole suuren suuria, kovia kokeneet niveleni eivät taida kaivata yhtään ylimääräistä rasitusta. Alkuvuonna pääsin osallistumaan muutamalle Tyttelin estetunnille. Siellä ei jarruteltu, luoja se oli hauskaa! Olin aivan LIEKEISSÄ! Kesäkuussa puolestaan Huittisten kesäleirillä pääsin reväyttämään viimeiset viralliset hyppyni. No jos nyt joskus jonkun kehikon ylittää niin ei kai siitä linnaan joudu... Upeat kesäiset maisemat oli Huittisissa, ja pikkulinnut kertovat, että samaan paikkaan on meikäläiselle varattu paikka ensi kesäksikin.. katsotaan jos onnistuu.
Kevätpuoli meni Hevosmessuja suunnitellessa ja treenatessa ja ennen kaikkea varsinainen messupäivä on jäänyt mieleeni. Tai ei kai meikäläinen nyt niin suunnitteluun osallistunut, mutta joka lihaksella ja liikkuvalla lihalla olin meiningissä mukana. Tein parhaani mitä pyydettiin, vedin katrillia kärkiparissa ja muutenkin mielestäni osallistuin ja käyttäydyin vähintäänkin maineeni, kunniani ja ikäni edellyttämällä tavalla. Ja oli melkeinpäs hauskaa unohtamatta kaikkia uusia ihania kavereita! Niitä ei kai vanhallakaan miehellä ole koskaan liikaa..!! Se oli kolmas kertani mukana Tampereen hevosmessuilla. Uskoisin, että nyt riittää tälle herralle. Ellei nyt ihan kotoa tulla hakemaan...
Faneja sain ainakin lisää keskikesällä, kun lärvini tunkeutui peruskansalaisen olohuoneeseen. Olin nimittäin kanavajuontajana viikon verran Irinan seurana. Irina vetäisi spiikit ja meikäläinen näytti hapanta naamaan. Ei vaan, näytin kauneimmat puoleni keskikesän upeissa maisemissa; nimittäin mairittelevan kauniin keskivartaloni, tehokkaasti jauhavat leukani ja aina ystävällisen ilmeeni. Tulivatpa nekin nyt tutuksi kaikille Subin katsojille! Oli kyllä erikoinen kokemus tuo poseeraaminen: pientareet pullollaan vihreetä ja siinä vaan piti useimmissa otoissa vaan olla hiljaa paikallaan, kuunnella taivaan tuulia ja katsella kiinteästi kaukaisuuteen kuin olisi joku välkympikin. Jota meikäläinen luonnollisesti on, mutta koville jouduin silti. Ehkäpä tuo leffanäyttelijän työ on kuitenkin meikäläiselle liian haastavaa? En pysty olla paikoillani, kun rehut roikuaa ympärillä ja ruohonkorret kutittelee jaloissa. Jos pitäisi valita maailmantähden ja ojanpientareen ruohostajan välillä, taitaisin kuitenkin valita sen ruohonleikkurin homman. Siltikin oli mahtava kokeilla kameran edessä pällistelyä. Kiitos siitä Irinalle.
Kun vuotta käy läpi, on pakko mainita elokuun seuramestaruudet! Huvittavaa kertakaikkiaan, että sinne jouduin vanhoilla päivilläni, vaikka pari vuotta sitten näin suuren vaivan, ettei enää koskaan tarttis. Meinaan että vuonna 2010 olin totally asshole... silti jouduin vielä samoille estraadeille. No menihän se nyt vähän paremmin. Jos kaksi vuotta sitten otin pelkkiä jänislaukka-askeleita, tänä vuonna vain raahustin eteenpäin. Tasan ei käy suomenruunan liikkumisen päivät! Joskus huvittaa mennä jänisloikkaa kouluohjelma läpi, joskus taas raapia hirveä kaukalo hiekkaan. Yrittäkää siinä sitten ottaa meikäläisestä selvää! Ei paljon kiinnosta selitellä!
Olenko muistanut mainita aiemmin, että inhoan syksyjä? Hitto soikoon, varmaan olen maininnut. Sen verran ne meikäläistä rassaa. Tämä syksy oli oikein erityisen kettumainen. Vettä tuli kesästä asti siihen malliin, että lokakuun alkuun mennessä kaipasin vähintäänkin snorkkelia, eikä räpylöistäkään olisi ollut haittaa. Luojan kiitos meillä ei seistä mudassa eikä mahaan asti kurassa, mutta kyllähän se vähän mieltä masensi, kun päivästä toiseen tuli vettä enemmän tai vähemmän taivaan täydeltä. Oi Suomen syksy ja sateiset maisemat! Tutuksi tulivat. Olen kuullut, että sateinen kesä ja syksy ovat aiheuttaneet ongelmia joka puolella. Hiekkaähkyjä sun muuta. Meikäläisellä ei sellaista onneksi osunut kohdalle, mutta ikävää ihottumaa tuli. Hitto se vaivasi pitkään. Söin säkeittäin lääkkeitä, mutta kylki ja mahanalunen vaan kukkivat ja kutisivat. Loppujen lopuksi saatiin tilanne kuriin niinkin helpolla keinolla kuin hyvin päättäväisillä, säännöllisillä ja perusteellisilla pesuilla. Vesi vanhin voitehista, sanotaan. Oishan meikäläisen se pitänyt tajuta, mutta tulipa nyt vedettyä viidentoista vuoden lääkkeet tossa muutaman viikon aikana. Silmäkin siinä vähän oireili, päivystävä lekuri tuli ronkkimaan sitä iltana eräänä kesken iltaruokien. Eli kylkeä on hinkattu ja silmää ronkittu! Ja keskikesällä oli yksi niveltenronkkaamissessiokin. Kyllä tässä nyt näkö vielä pelaa ja kylki on hyvässä kunnossa. Jalat toimivat näillä näkymin. Viimein tulivat myös pakkaset ja puhdasta lunta! Se auttoi niin psyykkiseen kuin fyysiseenkin terveydentilaan.
Olen päässyt tai joutunut, miten sen nyt ottaa, osallistumaan kaikkiin syksyn seurakouluvalmennuksiin. Ei huono saavutus minusta 19-vuotiaalle nivelvaivaiseksi diagnosoidulle! Täysillä on menty joka setti, ei ole himmailtu. On siinä puolensakin ollut, kun on päässyt hyville pohjille kirmaamaan. Ei ole meinannut lääni riittää meikäläiselle, vaikka Niihamassa on sentään jonkun kokoiset ne mökit. Viimeisen setin vetäisin juuri viime lauantaina. Sain vähän kehujakin näin ravi-ja työhevoseksi ja luvan osallistua edelleen keväällä, mikäli vointini säilyy näin hyvänä. Olen kuulemma hyvässä kunnossa ja liikun hyvin ja hyvällä mielellä. Kovasti ei vaatimuksia enää lähdetä nostamaan ihan järkisyihin vedoten. Yritän nyt pysytellä vaan kunnossa niin pitkään kuin pystyn. Kyllä tälläkin tunnilla töihin jouduin. Ja koko syksynä yhtä lailla. Paljon on harjoiteltu kulmien ratsastamista, tai minähän siis vaan teen niinkuin pyydetään, minä mistään mitään ymmärrä.. Mutta meikäläinenhän vaan hölköttelee maailman tappiin, jos ratsastaja ei pyydä asioita. Joten kyllä olen napakkaa ja nopeata pohjetta saanut, asetuksia, suoristuksia, satoja puolipidätteitä... Parhaimmillaan on sujunut ihan kauniisti! Vaikeinta lienee se, että olen hyvin vino... Sitä on tietysti yritetty ja yritetään työstää parempaan suuntaan. Ratsastajalla ja hevosella on kummallakin vahvat heikkoutensa...
Jatketaan pohdintoja pikimmin!
Mutta nyt haluan toivottaa kaikille ihanille ystävilleni mitä mahtavinta joulua ja turvallista vuodenvaihdetta!
Trasselinne
Kommentit